Voi Pyhä Sylvi! Hopearasia!

Otsikon sanonta osui tässä parin viikon jalometallikurssilla kohdilleen useampaankin otteeseen. Tarrasin todelliseen haasteeseen ja lähdin rakentamaan toimivaa, saranallista rasiaa. Onneksi Keijo on siitä hyvä opettaja että hän ei koskaan kerro etukäteen jonkin projektin olevan todella haastava tai jopa mahdoton. Sitä ei osaa pelätä tulevaa urakkaa ennen kuin on liian myöhäistä ja keskeyttäminen ei ole enää järkevää.

Aloitetaan ihan alusta:

Palasina. Pohjat juotin vielä reunapaloihin.

Sahasin osat rasiaan ja juotin ne yhteen. Hopeasta tietty, ei jalometallikurssilla mitään halpoja materiaaleja käytetä. Tämä oli vielä tuttua hommaa. Viilailin rasian neljännesmillin mittaisia epäsuhtaisuuksia kohdilleen kunnes palaset sopivat saumattomasti vastakkain.

Sitten tarvitsinkin jo saranapaloja putkisaranaan. Sellaisia ei saanut koululta valmiina, joten nappasin 0,4 mm paksua hopealevyä ja vedin itse ohutta putkea vetoraudan läpi.

Vetäminen vaatii tömäkät pihdit, voimaa ja tukevan asennon ettei pyllähdä selälleen. Toinen jalka taakse!

Vetorauta on tuommoinen puristimeen kiinnitettävä rautakappale missä on erikokoisia, toiselta puolelta suippenevia reikiä. Ohutta levyä lähdettiin vetämään isoimman reiän kautta aina pienempää kohti kunnes levystä saatiin sopivankokoinen putki. Hopea venyi koko ajan pituutta putken kutistuessa, joten 1,5x7 cm palasta sain jotakuinkin 15cm pitkän pätkän millin paksuista hopeaputkea. Tai siis, putken sisälle mahtui noin millinen lanka. Vetoraudalla vedin myös sitä millistä saranalankaa, kun koululta löytyi vain 1,2 millistä hopealankaa. Sanonpahan vaan, että tässä kohtaa olisi hyvä juottaa hopeaputken sauma kiinni tulevien ongelmien välttämiseksi.

Viilasin pyöröviilalla rasian toiseen reunaan syvennyksen putkisaranaa varten. Sarana istuisi paikalleen paremmin pienessä kolossa ja olisi ainakin periaatteessa helpompi kiinnittää paikoilleen.

Sovitusta. Maalarinteippi oli hyvä apuväline

Työsuunnitelmani tuntui hieman elävän projektin edetessä, sillä ennen saranointia keksin että minähän haluan etsata rasian kanteen jotain hienoa! Etsaus tehtiin typpihappo-vesiseoksessa vetokaapissa. Koko etsattava kappale upotettiin suojaavaan mehiläisvahaan ja siihen kaiverrettiin haluttu kuvio. Happo pääsee vaikuttamaan vain vahan alta paljastuineisiin kohtiin jolloin kuviosta on mahdollista saada tosi tarkka. Etsausnesteen synnyttämä kaasu syrjäyttää sitten hapen, joten vetokaappi on todellakin tarpeen jos ei halua tukehtua. 

Valitettavasti kappale oli hapossa hieman liian vähän aikaa (tunnin) ja etsaus jäi todella hentoiseksi. Kaiversin kuvion kuitenkin loppuun käsipelillä, mutta pääasia tässä etsausprojektissa oli  tekniikan kokeilu. Palaan etsaukseen varmasti vielä jatkossa.

Palatakseni saranoihin:

Vielä vaiheessa. Läikät ovat booraksia, juotosnestettä mikä suojaa hopeaa hapettumiselta kuumennettaessa.

Sahasin putkesta tuollaisen E-muotoisen kappaleen jonka juotin E:n sakaroista kiinni rasian toiseen puoleen. Mikäli putken saumaa ei ole juotettu, tulee tässä kohtaa tarkkailla että putki juottuu kiinni rasiaan saumakohdastaan, muutoin putki saattaa aueta saranaa käyttäessä. Kun kaikki palat ovat kohdillaan sahataan E:n selkä katki siten, että jäljelle jäi kolme pientä putkenpätkää. Sitten sovitetaan.

Koska unohdin kuvata ison rasian saranan juottamisen esittelen tässä esimerkkinä testipalikan kannen saranointia:

Pikkupurkki

Tässä pohjan saranakappaleet on jo juotettu paikoilleen. Kannen saranaa kannattelee rosterilangan palanen, kansi on aseteltu paikoilleen juottamista varten (rosteri ei juotu kiinni hopeaan joten sitä on hyvä käyttää kannattimena). Tässä kohtaa rasia on kaikkein helpointa pilata. Jotta kannesta saataisiin istuva on tarpeeen juottaa kansi kiinni saranaan tässä asetelmassa. Osaamaton tekijä juottaa kansipalan helposti kiinni pohjan saranoihin, purkin reunoihin tai sössii homman muuten vaan vaikkapa sulattamalla pohjan saranat irti. Valehtelematta voin sanoa että jouduin tekemään pikkupurkin saranat uudestaan n. 8 kertaa ennen onnistumista. Isomman rasian kanssa otettiin sitten apuvälineet käyttöön. Anti-flux-neste, juotoksenpysäyttäjä esti sen että saranat olisivat juottuneet kiinni toisiinsa tai rasia juottunut umpeen!

Taika-aine auttaa aina.

Sitten kiinnitettiin lukko. Kannen sisäpinnalle kiinnitettiin pikkuinen puolen millin paksuinen hopeasuikale jota taivutettiin aivan pienenpieni inaus kaarelle ulospäin. Pohjaosan sisäpinnalle puolestaan kaiverrettiin pikkuinen kolo lukkoa varten.

Palaset valmiina koottaviksi

Lopulta pääsin kasaamaan palapelin yhteen. Putkisaranan läpi vedettiin millinen hopealanka joka sahattiin n. 1 mm liian pitkäksi  ja tyssättiin T-muotoiseksi molemmista päistään. Voila, meillä on toimiva saranallinen rasia

Patinaa, patinaa...

Kuvion malli on omasta päästä keksitty ja mukailee keskiaikaisia katolista pyhäinjäännösrasioita. Pyhän Sylvin hopearasiaan voi jemmata vaikka pari Pyhää Buranaa pahan päivän varalle.

Ja sitten on se harjoituspurkki:

Täysin toimiva hopeinen nukkekodin korurasia/polkuroskis.

Ankkafani henkeen ja vereen!

Minä pidän ankoista.

Jalometallikurssilla oli yllättäen vapaa-aikaa.

1+1=2

Kupariankkaa pukkaa

Ensinnä sahataan sopiva määrä räpylöitä, siipiä ja muita ankan osasia. Ankan alle tulevien rullien tekemistä helpottaa ns. kolikkoleikkuri millä saa käden käänteessä tasan pyöreitä kappaleita. Tarpeelliset palat juotetaan, hehkutetaan ja rei'itetään tarpeen mukaan. 

Hups, meni reikä vähän vinoon... No tulipahan liikkumavaraa.

Rei'itetään ja sovitetaan, vasemmalla räpylät, vieressä pihdit mittakaavana.

Otetaan tiukka näppiote räpylöistä eikä sitten viilata ihoa rikki koska se kirvelee!

Yhteensopimattomat palaset viilataan sopiviksi esim. hienolla timanttiviilalla. 

Hopea-ankan räpylöiden juotos on aika roisin näköinen ennen palasten siistimistä.

Kun palaset on saatu sopimaan ne liitetään toisiinsa tapittamalla. Sahataan millin hopea- tai pronssilangasta pätkä joka lytätään molemmista päistään. Tällä lailla palaset saa kiinnitettyä toisiinsa siten että ne pystyvät vielä pyörimään, eli langasta tulee akseli.

Kuparista sahattu ankka pääsi vielä ultraäänikylpyyn ja sitten kullattavaksi! Kultauksen prosessi on käytännössä aivan sama kuin hopeoinnissa, käytettävä metalli on vain eri sorttia.

Ultraäänipesuri tunnetaan myös päänsärkykoneena karmean äänensä vuoksi.

 Ja ei kun kvaak kvaak ja menoksi!

Ankkaa pukkaa

Kulta-ankan takapyörään on juotettu pikkuruinen epäkesko joka heiluttaa sen siipiä ylös ja alas. Hopea-ankka vaappuu eteenpäin perinteiseen malliin. Sanottakoon, että hopea-ankan korkeus ilman ripustuslenkkiä on n. 1,5 cm, kulta-ankan 1,3 cm.

Lisäksi improvisoin jämäpalasta tuollaisen:

Muistuttaa etäisesti puolukkaa. Kiven lahjoitti Keijo <3

Kyllä jalometallihommat on sitten mukavia.

Muinaiset minitaljat Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä

Kas tässäpä herkullinen lehtileike josta voitte lukea mitä Maaseudun Tulevaisuuden viime perjantain numerossa meistä muinaisteknikoista kerrottiin...

Tämän linkin takaa löytyy koko lehtileike suurennettuna

Ja taas on äiti ylpeä tyttärestään ;)

Lapsuuden rakkaimmat korut

Suloisin lapsuusajan koruaarteeni on lelulaatikoista löytynyt sininen lasihelmi.

Tämä helmi oli prinsessaleikkien tärkein koru, muovikoruja pursuavan korurasian kallisarvoisin aarre. Olin fiksuna mukulana tuunannut helmestä riipuksen liimaamalla sen taustalle valkoisen kartonginpalan ja liimannut kartonkiin vielä hopealangasta "ketjun". Nyt 20 vuotta myöhemmin voin todeta että onneksi käytin liimana vesiliukoista erikeeperiä, sillä viime viikolla opiskeltiin kivenistutusta.

Skippasin kivenhionnan sillä halusin istuttaa tämän valmiin helmen hopeakehikkoon. Pienet naarmut hioin tosin pois vesihiomalaikalla.

Kokeilumalleja riipuksen kehikoiksi, ohutta kuparifoliota.

 

Helmi oli epäsymmetrinen joten istutuspesän koon mittaaminen oli mielestäni helpointa tehdä maalarinteipillä. Yhtä kelvollinen konsti on hopeasuikaleen sovittaminen suoraan kappaleen ympärille.

Millisen hopealevyn taivuttamiseen kannattaa käyttää sekä omia hyppysiä että sormuspihtejä joiden toinen puoli on puolipyöreä ja toinen litteä.

Oikeahko-oppinen ote.

Kehä sahataan, viilataan ja juotetaan kiinni aivan kuten sormuksen teossa. Siihen yhtäläisyydet tosin loppuvatkin.

Ripustuslenkki ja helmen sovitus.

Juotin kehään kiinni myös ripustuslenkin ja sen jälkeen aloin taivutella kehän reunoja sisäänpäin. Koska helmiriipukseen ei tule taustalevyä tulee kiinnitys tehdä hieman eri tavalla kuin normaalissa kivenistutuksessa.

Taivutus aloitettiin käsipelillä lattapihtejä käyttäen. Jälkeä tasoitettiin vasaroimalla kehikon reunaa kevyesti sopivankokoisen muotin ympärille.

Reunan taivutus metallimuotin ympärille

Kehikon pohjapuoli oli sopiva kun lasihelmi ei enää mahtunut putoamaan kehikon läpi. Tämän jälkeen helmi asetettiin paikoilleen ja alettiin taivuttaa etupuolta paikoilleen kiven ympärille. Suojasin helmen vielä maalarinteipillä johon sai piirrettyä myös tarpeelliset kohdistusmerkit.

Taltta asetellaan aivan reunalle

Taivutus lähtee tasaisesti joka puolelta

Reunaa naputeltiin vasaralla ja pikkutaltalla hyvin varovasti, tasaisesti joka puolelta jotta kivi ei pääsisi karkaamaan pesästään. Aluksi naputeltiin reunaa noin 45 asteen kulmassa ja kun reuna läheni helmeä nousi kulmakin lähemmäs 80 astetta. Tällöin hopeakehikko ei lähde venymään ja liekkoamaan, kun sen ei tarvitse venyä taltan ja helmen välissä vaan se supistuu helmen ympärille.

Tälle kivelle jätettiin hieman hengitysvaraa ja hopeakehikkoa ei kiristetty äärimmilleen. Opettajan mukaan "vierivä kivi ei sammaloidu", eli pienen liikkumavaran tarkoituksena on pitää koru helpommin puhdistettavana.

Istutuksen jälkeen hopeapesän taltatut reunat filssataan puhtaaksi (savipaperilla) ja reunat veistetään terävällä stikkelillä (kaivertimella) kiiltäviksi. Tämän tarkkuustyön jätin mielelläni opettajani Keijon vakaisiin käsiin sillä en halunnut naarmuttaa itselleni niin rakasta lasihelmeä. Lopuksi kiilloitus vahalaikalla ja pesu lämpimässä vedessä.

Olo on onnellinen ja kaunis, kuin pienellä prinsessalla.

Yksinkertainen on kaunista!

Kyllä se Keijo on aika mestari opettamaan!

Muinaisuus elää Turussa

Muinaistaitoyhdistys Ukonvakka ry järjestää yhdessä Turun Suurtorin Keskiaika ry:n kanssa lauantaina 9.2.2013 klo 11-17 Muinaisuus tutuksi turkulaisille -tapahtuman Turun Vanhan Raatihuoneen tiloissa.

Tapahtumassa esitellään Suomessa, erityisesti Turun alueella toimivien yhdistysten ja ryhmien tarjoamia harrastusmahdollisuuksia muinaisuudesta ja keskiajasta kiinnostuneille.

Tapahtuman päätilana toimii Turun Vanhan Raatihuoneen kolmannen kerroksen iso sali.

Tule osallistumaan arvontaan ja voita kahden hengen purjehdusretki viikinkialus Sotkalla! 

Tapahtumaan on vapaa pääsy.

Lisäinfoa tapahtuman Facebook-sivuilta sekä Ukonvakan nettisivuilta

 

~

 
Olen itse Ukonvakka ry:n jäsen joten olen ensi lauantaina paikalla esittelemässä muinaisharrastusta sekä järjestämässä miniatyyrinäyttelyä. Tervetuloa tapaamaan sekä minua että Päivi Ankkaa, Sirkusankan nuorempaa sisarta!

Päivi Ankka tapaa ensi kertaa isosiskonsa Sirkusankan.

 Puin Ankkaneidon samankaltaisiin vaatteisiin joissa itse esiinnyin Turun keskiaikamarkkinoilla. 

Myyräntaljaviitta

Pikkuriikkiset korkokengät tuovat sopivasti epäajanmukaisuutta.

Käsi on yllättävänkin siro (hyi, viilanjälkiä!)

Vyöllä pronssista taottu emännänveitsi. Tämä on oikeasti terävä.

Kannattaa myös bongailla tänä tulevana perjantaina ilmestyvää Maaseudun Tulevaisuus-lehteä, siinä saattaa vilahtaa tuttuja naamoja...
 

Rahaparan synty

 

Kuinka syntyi Rahapara

Pohjan piika pikkarainen

Neiti Päivätär pätevä

Läksi luokse ahjosensa

laittelemaan lahjojansa.

Otti rahan kukkarosta

vieriväisen vetimestä

tahtoi vaurautta tehdä

taitavalla taonnalla.

Otti alle alasimen, sepän ahjon asetteli

Rahaparan laittaaksensa

onnen tuojan tehdäksensä

Niin tuo piika pikkarainen

teki kupuraisen rahan

josta paran pistelisi

onnentuojan laittaaksensa

Kävi sepän sorvin luokse

Paran pystyyn laittaaksensa

kupuraiset ympyräksi 

sydämeksi hopeinen helinä

Laittoi seppä pikkarainen hopeata liitoskohtaan

Vaan ei ollut onni myötä

taito tarkalla varana

kaikki parat tehdäksensä

jolla onnen ostaaksensa

Para paloi, raha paloi, paloi kultainen kipinä.

Tuosta seppä pikkarainen 

tulistuvi tuhannesti

Iski kerran iski toisen

iski kohta kolmannenki

Pian syntyi uusi para

para pieni hopeainen. 

Jopa kuuli kuusikulma

Sepän pienen pyynnäntöä

Kilkatteli kiiltäväistä

Sormin soitti sampoansa

Miss' ei  tunnu vasaran jälki

Eikä pihtien pitämät.

Se on paran pistellynnä

kolikkoisen kilkutellut

tuop' on piika pikkarainen

seppä pieni pätevä

(Inspiraatiota haettu Suomen Kansan Vanhojen Runojen tietokannasta)