maanantai 30. huhtikuuta 2012

Kokeiluja saippuamaakarina

Turun keskiaikamarkkinoilla toimii naiskaksikko, Saippuaenkelit, jotka valmistavat työnäytöksinä saippuaa eläinrasvasta. Olen useampana vuonna käynyt hakemassa sieltä saippuat (ja varoitellut vegaaniystäviäni vessasaippuan eläinperäisyydestä).  Minäkin halusin kokeilla saippuankeittoa, samoin luokkatoverini Leena. Koulun tarjoamissa puitteissa kokeileminenkin on kivaa, ja materiaaleja löytyy yllin kyllin. Leena oli fiksuna ihmisenä kerännyt talteen kaikki valkohäntäpeurojen nahoista irti kaavitut läskit ja suolat. Aikanaan nämä kaikki olisi talletettu nimenomaan saippuankeittoa varten. Samoin kaikki luunjämät ja todennäköisesti myös luuytimet olisivat olleet tässä hommassa käyttökelpoisia aineita mutta nyt mentiin pelkällä nahanalusrasvalla. Tietysti halusimme tehdä tuhkalipeänkin itse, joten keräsimme luokkatovereilta ja opettajilta kaikki tuhkat mitä irti saimme (kiitos Tomi ja Esko!). Tuhka oli pääasiassa sekapuun tuhkaa, ja lipeä keitetään yleensä koivuntuhkasta joten edessä oli jännää uutta kokeilua!

Etsin saippuareseptejä lähinnä internetistä, ja paras lähde tuli vastaan täältä. Toisaalta Wikikossa mainittujen reseptien määrät  ovat hieman liian isoja (52 saavillista tuhkaa keitettynä 12 saavillisessa vettä kuulostaa aika isolta erältä).  Samaten amerikkalaisilta eräsivustoilta löytyi suhteellisen hyviä ohjeistuksia ja vinkkejä tuhkalipeän ja saippuan tekemiseen

Kokeilemalla tämän luultavasti oppi parhaiten, joten olkaapa hyvät:

Saippuakokeilu 1

Tuhkalipeän valmistus sekatuhkasta tehtiin kaatamalla ämpärillinen tuhkaa emalikattilaan ja sulattamalla lunta keitinvedeksi. Kiehuva vesi kaadettiin suoraan tuhkien päälle ja annettiin seisoa yön yli. Määrät olivat vähän perstuntumalla mitattuja, muistelisin että tuhkaa oli yksi täysi ämpärillinen ja vettä kaadettiin päälle sen verran että tuhkat peittyivät. Kattila on vetoisuudeltaan n. 10 litraa. Otan seuraavasta erästä tarkemmat muistiinpanot...


Kiehuvaa vettä lisätään varoen ettei tuhka pölise

Tuhka laskeutuu pohjalle, pinnalle jää lipeävesi
Suodatimme nesteen irti tuhkasta kaatamalla koko rotlan vanhan tyynyliinan läpi. Samalla sain puristettua märästä tuhkasta viimeisetkin nestepisarat irti. Nestettä tästä 10 litran kattilasta saimme noin 3-4 litraa jota sitten keitettiin kasaan. Meille jäi keiton jälkeen arviolta vajaa kaksi litraa tuhkalipeää. Tässä kohtaa kumpikaan saippuamaakari ei osannut sanoa lipeän vahvuudesta mitään. Liemen kellertävä värikin oli todennäköisemmin perua likaisesta sulatuskattilasta. Lopulta löysin huuto.netistä pH-papereita joilla saatiin mitattua liemen emäksisyys aika tujakaksi, joten päätimme ottaa seuraavan askeleen ja keittää lipeästä saippuaa.

Laitoimme kattilaan noin 2 kg jäistä ja suolattua peuranrasvaa ja kaadoimme lipeän (n. 2 l) rasvojen päälle. Sitten kattila tulelle ja odottelemaan.


Liemi muuttui ensin... vihreäksi.

Saippua kuplii jo lupaavasti

Sattumia saippuassa (ja vaahtoa)
Keitimme kattilallista noin pari tuntia. Aluksi koko rotla muuttui elloisan vihreäksi, sitten se alkoi varovaisesti kuplia kuten saippua. Sekoittelimme kattilaa aina silloin tällöin ja lopetimme keiton oikeastaan vasta siinä kohtaa kun yllä olevan kuvan mukaisia rämmäleitä ei enää löytynyt liemestä. Liuos oli selkeästi melkoisen vahvaa, sillä seokseen vahingossa karanneet peurankarvatkin liukenivat liemeen, ja karvahan ei tahdo edes maatua kunnolla. Arvelimme saippuan olevan kypsää siinä vaiheessa kun hiljaisella tulella hautuvan kattilan pinnalle alkoi kertyä kettoa, hyytynyttä ainesta mistä pitäisi reseptin mukaan tulla kaikkein hienointa pesusaippuaa. Pohjalle sitten laskeutuisivat kerroksittain muut saippuan ainesosat, pohjimmaiseksi pitäisi kertyä nestemäisenä kaikki se lipeä mikä ei ollut muuttunut keittoprosessissa saippuaksi .

Annoimme saippuan hyytyä suoraan kattilaan koska meillä ei ollut tarpeeksi isoja muotteja mihin seos olisi voitu kaataa. Seuraavana päivänä leikkasimme hyytyneen, vielä pehmeän saippuan lohkoiksi ja nostimme ne taloluspaperille kuivumaan. Tässä keitoksessa nestemäistä osaa ei kertynyt eli lipeää ei ollut ainakaan liikaa. Leikkuuvaiheessa kerrostuminen oli erittäin selkeästi huomattavissa. Päällimmäisenä oli kaunis valkoinen kerros, alimmaisena... kirkkaanpunainen, oikein lihaisan värinen kerros. Tämä vähän hämmästytti, mutta kaikki vaikutti ihan hyvältä. Harmi, etten sattunut ottamaan kuvia kyseisestä vaiheesta. Hajukin oli sellainen perinteisen saippuainen, hieman rasvainen.

Kotitekoisen saippuan pitää ehdottomasti antaa tekeytyä vähintään kuukauden verran. Siinä ajassa lipeän voimakas emäksisyys taittuu sen verran että saippuaa pystyy käyttämään ilman ihovaurioiden vaaraa. Noin viiden viikon kuivattelun jälkeen lopputulos oli seuraavanlainen:


Saippuakakku
Saippuan päällimmäinen kerros on edelleen kauniin vaalea, mutta saippuamaisia ominaisuuksia sillä ei kyllä ole. Se tuntuu sormissa rasvaiselta, ei peseydy kunnolla irti eikä vaahtoa ollenkaan. Käytännössä vaalea kerros on pelkkää rasvaa. Luulen, että kyseessä on reseptimme väärät mittasuhteet. Lipeä on ollut liian heikkoa ja sitä on ollut liian vähän jolloin kaikki ylimääräinen rasva on noussut keiton jälkeen pinnalle omaksi kerroksekseen.
 
Vau mikä väriskaala!
Leikkasimme vaalean kerroksen irti pohjan tummasta, kurttuun kuivuneesta kerroksesta ja yllätyimme siitä että saippuan sisus vielä punersi! Voi olla että siivumme olivat liian paksuja ja saippua ei ollut vielä läpi asti kuivunutta. Mutta saippuakeitoksesta jäänyt tumma, ruma ja ruttuinen pohjakerros yllätti: se toimi aivan kuten eläinsaippuan kuuluukin! Palasia huuhdellessa ne jopa vaahtosivat hennosti, aivan kuin oikeakin saippua! Palaset ovat nyt varovaisessa koekäytössä mutta mitään iho-oireita ei ole ilmentynyt ja kädet ovat puhdistuneet oikein mukavasti.

Päällikerroksen rasvat ovat jemmassa odottamassa puhtaaksikeittoa. Ajattelin kiehauttaa saippuanteosta ylijääneet osat vedessä ja erotella sitten pinnalle nousseen rasvan uusiokäyttöä varten. Saadaan vielä ainakin toinen erä valkohäntäpeurasaippuaa.

Älkää sitten kokeilko tätä sisätiloissa kotona, lipeä on myrkyllistä sekä nesteenä että höyrynä. Meillä oli iso ilmastoitu työpaja käytössämme sekä kumihanskoja, silmäsuojia ja essuja vaikka muille jakaa.

maanantai 23. huhtikuuta 2012

Puhdetöissä perjantain kunniaksi

Perehdytäänpäs taas hetki huovutukseen.Viime syksyllä vetämässäni huovutuspajassa sain pyöriteltyä useita pieniä huopapallosia. Nyt niille tuli käyttöä:

Tuntuuko sinusta siltä kuin joku tuijottaisi?
Tein esihuovutetuista palloista silmiä neulahuovuttamalla niihin iirikset ja pupillit. Ihanan ällöttävää! Ajattelin nimittäin kokeilla hiljattain oppimaani estotekniikkaa, missä muovipussinpalalla estetään huopuminen halutuista kohdista. Harsin jokaiseen silmämunaan pienen eston...

Elloisaa, sai tikata silmiä!
Huovutin kaksi esihuopalevyä, yhden harmaan ja yhden sini-mustan. Harsin silmäaihiot kiinni harmaaseen esihuopaan ja niputin esihuopalevyt yhdeksi pinoksi.

Silmät roikkuvat siinä ylemmässä villalevyssä
Sitten koko roska kääritään tiukaksi rullaksi sen tavanomaisen bambuverhon ympärille. Päällimmäisenä tuossa nipussa on harsokangas mikä estää villan tarttumisen itseensä vääristä väleistä. Ja sitten kone rullaa!


Lopultakin hetki mitä olin odottanut koko päivän! Viimeistely! Opetushenkilöstökin oli jo välillä käynyt kurkkimassa että "joko silmät ovat auenneet"...

Snip snap!

Näyttää vähän väsyneeltä
Aukileikatuista silmistä irroiteltiin harsintalangat ja muovit. Kosteat silmäluomet sai helposti venytettyä haluttuihin muotoihin. Lopuksi parin päivän mittainen kuivatus, höyrysilitys ja a vot! Meillä on maailman häiritsevin seinätaulu. Tai erittäin epämukava keinutuolinmatto.

Karmiiko?
Kaiken lisäksi tästä piti tulla vain ihan pieni, semmoinen vajaa metrin kokoinen taulu... Jotenkin se huovutuskone vaan saa innostumaan :)




maanantai 16. huhtikuuta 2012

Pystykangaspuilla pystyy

Alkeiden jälkeen seuraa luonnollisesti jatkoa. Pystykangaspuiden perusteet alkoivat osaltamme parityöskentelynä, ja työparini kanssa saimme luoda pirtanauhan loimen aloitusta varten. Pirtanauhan kuteeksi sitten pujoteltiin se varsinainen pystykangaspuiden loimi. Tällä tavalla loimen aloitus on jo valmiiksi siisti ja päätelty. Muinaistekstiileiden reunat pääteltiin usein erinäköisillä lauta- tai pirtanauhoilla. 
Saamelaisten luontiteline, vasemmalla aloituspirtanauha

Pirtanauhan kude muodostaa viisimetrisen kangasloimen
Valmis loimi ommeltiin kiinni tukipuuhun harsimalla. Tähän aloitukseen oli pirtanauha tarpeen, sillä loimen sai ommeltua nauhasta kiinni ja kaikki loimilangat pysyivät siististi järjestyksessä.

Tikataan tukeen kiinni
Tukipuuhun ommeltu loimi asetetaan kangaspuiden yläpuuhun kaiverrettuun koloon ja kiinnitetään nyöreillä useasta kohdasta paikoilleen. Sitten erotellaan ylä- ja alalangat. Tästä loimesta tulee raanuloimi, eli kaksi eteen ja kaksi taakse. Kude tulee peittämään loimilangat kokonaan.

Kaksi eteen, kaksi taakse. Villa menee helposti takkuun.
Jaotellut langat sidotaan kiinni painoihin siten, että niissä on tasainen venytys. Tässä loimessa yksi n. 200 gramman sorapussukka kiristää kerrallaan 10 lankaa. Aivan reunimmaisissa säkeissä on kiinni vain 6 lankaa, mutta tämä ei haitanne sillä pystykangaspuissa reunat tuppaavat ilmeisesti löystymään kaikkein eninten. Paino tulee sitoa siten että sen saa myös irti ja takaisin kun kangasta aletaan kiertää tukille.

Ensin lenkille, sitten rusetille
Painot luonnollisesti vetävät lankoja omiin nippuihinsa. Tämä vaikeuttaa kankaan tasaisena pysymistä, joten painojen yläpuolelle tehdään löyhähköä virkkausta, aina kaksi lankaa kerrallaan silmukan väliin ja yksi perussilmukka väliin. Virkkaus erottelee langat toisistaan sopiville etäisyyksille. Virkkauksen on oltava löyhä jotta sitäkin voi siirrellä kun kangasta kierretään tukille.

Opettajan virkkaustaidonnäyte
Sitten lempi-inhokkini: niisiminen. Torppasin homman työparilleni ja kuvasin vierestä dokumentaatioita. Taemmat langat otetaan (jälleen kaksi kerrallaan) etummaisten välistä niisille ja kiinnitetään niisivarteen.

Niisintää
Lopulta meillä on valmis loimi jota voi reippaana käydä kutomaan! Valitettavasti kurssi on todella lyhyt joten jokainen opiskelija saa kutoa vain noin 20 cm mittaisen näytetilkun kuhunkin kangaspuuhun. Raanuloimen luojina pääsimme tietysti ensimmäisinä omille kangaspuillemme. Voin luvata että ei ole ihan helppoa tämä. Ongelmakohtina mainittakoon kuteen painuminen kaarelle (keskikohta on jotenkin tiukempi), kuteen oikean kireyden löytäminen jotta loimilangat todellakin peittyisivät, laskuissa pysyminen kuvion aikaansaamiseksi, kudelangan kierteisyys (ahvenanmaanlampaan yksisäikeistä villaa). Ja tuo reunojen tasaisena pitäminen on ihan oma lukunsa! Kiristimenä meillä oli lähinnä pari nuppineulaa ja kalastajanlankaa.

Oikeassa kädessäni on katajamiekka millä lanka lyödään paikoilleen


Melkein valmis näytetilkku eli tuleva nukkekodin matto!

Sisso! Ohessa vielä linkki taitavan Susanna Koskelon pdf-muotoiseen pystykangaspuuohjeeseen

lauantai 7. huhtikuuta 2012

Kirgisialaisen maton vaiheet

Kirgiisimatto etenee kyllä vaikka en ole asiasta paljoa päivitellytkään. Tekniikka on tottumattomalle harmillisen työläs mutta onneksi palautuspäivästä pystyi neuvottelemaan. Sihtaan siihen, että matto olisi valmis ja viimeistelty näyttötutkintotilaisuuteen mennessä eli vielä puolitoista kuukautta aikaa. 

Kuvioiden leikkuun jälkeen palaset aseteltiin paikoilleen siten, että musta kuvio kiinnittyi valkoiselle pohjalle ja valkoinen kuvio mustalle pohjalle. Palaset harsittiin käsin kiinni kalanruotopistoilla tai jollain sen kaltaisella menetelmällä ("Fishbone stitch" http://commons.wikimedia.org/wiki/Stitch).

Ei tule minusta ompelijatarta ihan heti
Kuvioiden harsimisen jälkeen saumat peitetään ompelemalla rajakohtaan koristenyöriä. Koristenyöri on itseasiassa kaksi tavallista kierrettyä nyöriä jotka on ommeltu vierekkäin. Nyörit ovat S- ja Z-kierteisiä ja ommellaan siten, että nyörien kierteet muodostavat rinnakkain aseteltuna V-kuvion (koska kuvioni oli melkoisen massiivinen ovat nyöritkin nelinkertaista kampalankaa joka on vielä kieputettu kaksinkertaiseksi, eli koko koristenyöri on yhteensä 16-lankaa leveää). Käytännössä kuviot siis ommellaan kahteen kertaan kiinni toisiinsa. Toinen kierros tehdään vain nyörin kanssa.

Koristenyöri peittää saumakohdat



Ja jottei homma kävisi vielä liian helpoksi pitää koko matto tikata kiinni yksiväriseen pohjahuopaan. Tikkaaminen tekee kuviosta kestävän ja matosta todella tiiviin ja eristävän. Alan ymmärtää miksi juuri tällaisia mattoja on käytetty jurttien lattioilla eristämässä routaisen maan kylmyyttä, villamatto on todella paksu ja ihanan pehmeä, se oikein hehkuu lämpöä takaisinpäin. Kuvioita ommellessani huomasin, että huopien pieneltä vaikuttanut paksuusero olikin paikoin yllättävän iso, jopa sentin verran (oho)! Juuri tässä tikkausvaiheessa on mahdollista lisätä paksuutta mattoon lisäämällä villakerroksia (jämävilloja, hukkapaloja yms) päällys- ja aluskerrosten väliin. Kaikki hyödynnetään ja lopputulos on kauniin tasaista!

Kuvion tikkausta alushuopaan

Tikkauksen jälkeen maton reunoihin punotaan/ommellaan kiinni eräänlainen sorminyöri. Nyörin tekeminen on kahden hengen projekti ja mattoni on sen verran iso etten saa mistään apulaista joten olen suunnittelemassa pientä oikopolkua reunojen siistimisen suhteen. Pirtanauhalla voisi saada siistiä jälkeä, mutta sitä ehdin onneksi miettiä kun olen saanut tikkaukset tehtyä.

Tekstiilin peruskurssi alkoi: kehräyksen perusteet

Lopultakin, jotain muuta kuin kuollutta eläintä! Nahkatyöt ovat mielenkiintoisia, mutta eivät varsinaisesti niitä kaikkein miellyttävimpiä asioita tässä koulutuksessa. Olen aivan täpinöissäni kun pääsemme etenemään muinaistekstiileihin. Aloitimme aivan perusteista: Kehräämisestä!

Iso kasa villaa

Saimme valita ahvenanmaanlampaan pitkää villaa tai suomanlampaan lyhyempää villaa. Ja värttinöistä oli valittavana joko ylä- tai alapainoinen malli.

Ahvenanmaanlampaan päällys- ja alusvillaa
Itse tykästyin ahvenanmaanlampaan villaan, vaikka se onkin suomenlammasta karkeampaa. Tai ehkä juuri siksi, koska lanka on tuhannen kertaa kestävämmän oloista pitkällä ja karkealla villalla. Tiedä sitten mikä on totuus.

Aivan ensiksi villa joko karstataan tai kammataan hahtuvaisiksi tupoiksi tai sitten nypitään siistiksi sormin. Kuitujen olisi hyvä olla samansuuntaisia kehruun helpottamiseksi. Itse kehrääminen aloitetaan laittamalla villakuituja värttinän koukulle ja pyöräyttämällä värttinää myötäpäivään. Kierre sitoo kuidut toisiinsa tehden langasta kestävää. Sitten loppu onkin pyörittämistä ja villan venyttämistä sopivaan paksuuteen. Kuvissa käsimallina luokkatoverini Marjo.

Aloituspiste
On katsottava että kehrätessä syntyvä kierre ei karkaa vasemman käden sormien läpi villatuppoon, muuten syntyy ns. fanttilankaa (luokan pojat osasivat tämän :D) tai muuten vaan sykkyröitä. Vasen käsi pitelee tukkoa, oikealla vedetään tukosta varovasti kuituja esiin ja päästetään värttinässä syntyvää kierrettä kuituihin. Olennaista kehräämisessä on nimenomaan kuitujen tasainen venytys.

Kuitu muodostaa sormista tullessaan "tötterön"
Sitten vaan pyöritellään kunnes on saatu aikaan tarpeeksi lankaa muinaispukua varten. Arviolta noin kymmenen kilometriä pitäisi riittää yhteen naisten pukuun. Lankaa ei yllätyksekseni tarvitse kerrata ellei halua. Kehrätessä lankaan tulee sen verran ylikierrettä että se pysyy kasassa sellaisenaankin. Valmis lanka kieputetaan löyhälle vyyhdille ja pestään kädenlämpöisessä vedessä parin fairytipan kanssa ja pingotetaan kuivumaan suhteellisen tiukalle. Kuivuessaan kierteen ylimääräinen jännitys poistuu eikä se pyri enää sykkyrälle.

Vähäsen valmista lankaa

Seuraavaksi rukki!

Taljantekoa

Periaatteessa ison taljan teko on samanlaista kuin hiirentaljankin tekeminen, todellisuudessa asia on aivan jotain muuta.

Lallin Lammastilalta haetut lampaantaljat ovat olleet usean luokkalaisen kevätprojektina. Omaani en ole edes uskaltanut aloittaa, mutta kun kelit kääntyivät sulan puolelle oli ulkona pakkasessa säilytetty talja pakko kaapia puhtaaksi jotta se ei mätänisi. Tässä minua auttoi onneksi reipas luokkatoverini Leena. Pesu, parkinta, avaaminen ja pehmitys jäivät minulle.

Pesin kaavitun taljan  ihmisshamppoolla ja kuivattelin turkispuolen huolellisesti föönaamalla ja roikottamalla taljaa lämpöpuhaltimen edessä. Tiiviin lampaanvillan kuivatteluunkin meni useampi tunti, joten mitään ihan nopeaa projektia lampaantaljasta oli turha odottaa. Nahkapuolen piti kuitenkin jäädä ns. makkaranihkeäksi, jotta siihen saisi parkkiaineen tarttumaan.
Talja kuivumassa
Makkarakuivaan nahkaan hierottiin - kuten hiirentaljoihinkin - oliiviöljyn, kananmunankeltuaisen ja mäntysuovan sekoitusta. Ainetta sai hieroa nahkaan vartista puoleen tuntiin, liike ja lämpö nimittäin edesauttavat parkkiaineiden uppoamista kudoksiin. Parkkiaineen vaikutettua tovin (tunti, pari) taljaa uskalti ruveta avaamaan pienellä raudalla. Avaaminen samalla työntää parkkiainetta vielä syvemmälle kudoksiin, mikä lienee tarpeen sillä karvapuolelle ei voi parkkiainetta levittää.

Avausta pikkuisella nahkatyökalulla (ei saa olla terävä)
Tämä taljan avaaminen pikkuraudalla työntelemällä on sen verran hidasta ja ranteille raskasta puuhaa, että päätin huijata: Luokkatoverit ehdottivat paineilmaa avaamiseen (ilma työntää parkkiaineita vielä syvemmälle kudoksiin) ja minähän tietty kokeilin perässä. Toimii!

Kunnon välineet!

Kuvissa näkyy ero avaamattoman ja avatun pinnan välillä. Avattu pinta on selkeästi vaaleampaa kuin avaamaton. Tätä prosessia jatketaan pienissä erissä kunnes koko taljan pinta on imenyt parkkiaineen eikä  tunnu enää rasvaiselta. Vartti avaamista, vartti kuivattelutaukoa, vartti avaamista, vartti taukoa jne. Parkkiaineiden imeydyttyä annetaan taljan levätä noin vuorokausi jotta seoksen säilövät ainesosat ehtivät vaikuttaa nahkaan.

Avaamisen jälkeen talja voidaan vielä pestä uudestaan mikäli on tarvetta, mutta sitten karvapuoli on kuivatettava huolella uudestaan jotta karva ei mätänisi irti. Tärkeää on kuitenkin saada avatun taljan nahkapuoli jälleen kerran kostutettua makkaranihkeäksi jotta varsinainen pehmittäminen voidaan aloittaa. Tämän voinee suorittaa esimerkiksi taputtelemalla pelkkää nahkapuolta vaikkapa pesusienellä tai pyyhkeillä jolloin talja ei kastu uudestaan. Tämä viimeinen vaihe on vielä tekemättä, nyt talja odottelee kiltisti pehmittämistä pakastimessa. Ehkä vielä joskus...